Thu, 11 Jun 2026 02:19:38 -0700WeeblyThu, 26 Feb 2026 09:17:48 GMThttps://www.teemuvesterinen.com/avautumisia/hermot-menee-ja-sitten-ne-palautetaanKolumni Ihon aika -lehdessä tammikuussa 2026

Saimaa-yhtye laulaa, että ”hermosto itseksensä väräjää”. Laulun aiheena on elämän kaaoksellisuus ja pyrkimys hallita mahdotonta. Minä kiinnitin sanoituksessa huomiota siihen, että hermosto mainittu. Se elää omaa elämäänsä eikä sitäkään voi hallita. Vai voiko?

Tietoisuus hermostosta on jo pitkään ollut niin sanotulla Hesari-tasolla, eli se on virallinen puheenaihe. Somen sähköinen sienirihmasto tietää tuottaa myös minulle tietoa, jonka avulla voin elvyttää, kouluttaa ja parantaa itseäni nimenomaan hermoston kautta.

Minun hermostoni on aina ollut sekaisin. Se on yksi tapa sanoa se. Tai sitten on vain Teemu, joka on mitä on. Olen kärsinyt traumaperäisen stressin oireista koko elämäni. Vasta aikuisena olen oppinut miksi lamaannun yhtäkkiä tai menen vinkuville ylikierroksille todella helposti. Olen oppinut toimimaan tilassa, jossa kehossa on mantelitumakkeen masinoima hälytys päällä, ja pitämään sitä normaalina.

Hermostopuhe on tullut kuten nappiverkkarit aikoinaan; ensin niitä näki hyväperseisillä soihdunkantajilla. Sittemmin niistä tuli Prisman hyllyn kautta kaikkien arkijuustoa, kunnes nykyään nappiverkkareiden käyttäjän voi nähdä jo edustavan tiettyä yhteiskuntaluokkaa, vaikka Suomessa ei yhteiskuntaluokkia Hesari-tason mukaan edelleenkään ole.

Onko se varmasti jokaisen itsensä tehtävä säätää konettaan sympaattisen ja parasympaattisen hermoston tilan välillä, jotta voi ulosmitata itsestään yli sata prosenttia bruttokansantuotteen ja täyden elämisen nimissä. Vai onko puolitieteellisen hermostopuheen jalkautuminen tavistasolle lopulta ovi, jonka avaaminen johdattaa myötätunnon ja paremman elämän äärelle.

Oma oireiluni on pahentunut iän myötä ja siksi pysähdyn tuijottamaan somessa mainosta sovelluksesta, joka auttaa vapauttamaan jumittunutta vagus-hermoani. Se osuu, sillä haaveilen siitä, että olisin enemmän oma itseni eikä tarvitsisi ajella loppuelämää kortisolipäissään ja aivot sumussa.

Onko tietoisuus hermoston itsesäätelystä lopulta vain oire yksinäisyydestä? Minun vagukseni rauhoittamiseen ylivoimaisesti paras lääke on toisen ihmisen rauhoittavat sanat tai kosketus, ihmisseura ylipäänsä. Ihmisten olisikin kuulunut säätää lapsena minun tehdasasetukseni sellaiseen jiiriin, että vagukseni osaisi nyt olla rauhallisempi. Mutta he eivät osanneet.

Osittain hermostomuodissa on kyse taas kapitalistin palautuksesta. Se on sitä, että, kun me ylitämme porukalla omia rajojamme ja totumme siihen, joku vikkeläpentti haistaa rahan ja myy meille vanhat viisaudet ja totuudet takaisin uusilla nimillä.

Aikoinaan eräs 29-vuotias lempeyden lähettiläs myi lehdissä ajatusta siitä, että oli oivaltanut laittaa puhelimesta ilmoitukset äänettömälle yöllä niin saa paremmin nukuttua. Meidän mummolta viisauden, tai siis itsestäänselvyyden, olisi saanut ilmaiseksi.

Itse olen hermosto-ongelmien kanssa erikoistapaus. Vai olenko? Yritän tässä sanoa sinulle ja itsellenikin, että ehkä hermostotiedosta ei kannata tehdä elämänlankaa, mutta kyllä sen avulla voi olla helpompi parsia ratkenneita kohtia kasaan. Kysy mummolta kuitenkin ensin.


]]>Mon, 20 Jan 2025 08:00:00 GMThttps://www.teemuvesterinen.com/avautumisia/vasy-on-kaynyt-kapalaanKolumni Psoriasisliiton Ihon aika -lehdessä

​Kuuluuko keski-ikäisyyteen jatkuva raskaus, se, että perässä vedettävä kivireki on kasvanut lossin kokoiseksi lautaksi täynnä omia ja perheen murheita, työn murhaavaa kuormitusta ja jatkuvaa tiedätsä sellaista kun ei jaksa mitään.

Jos kuuluu, miksei koulussa varoitettu, että tulevaisuudessa kaikilla on niin paljon koko ajan kaikkee ettei ehdi eikä jaksa mitään?

Pohdin nykyään usein ystävien kanssa sitä, miksi kaikki tuntuvat olevan ihan loppu. Koko sakki tuntuisi olevan joko juoksemassa seinään, toipumassa loppuunpalamisesta tai sitten vain sinnittelemässä toinen jalka haudassa, koska on pakko.

Pohdinnan ytimessä on kysymys siitä, onko ajassamme, tässä maassa ja nykyajan paineiden keskellä erityisen raskasta elää vai onko kyse vain tavasta puhua.

Ehkä elämän arvaamattomuus tulee jokaiselle sukupolvelle yllätyksenä, mutta me sanoitamme sitä dramaattisesti. Itse olen ulospäin melko dramaattinen aina silloin kun kaipaan huomiota.

Ehkä minun tuttuni ovat vain harvinaisen tuskainen otos muuten keskimäärin hyvin jaksavien keski-ikäisten joukossa. Tai sitten syynä olen minä: minulle jäävät mieleen raskaat kohtalot ja valittajien loputon surkeus.

Samaan aikaan Suomessa on lama ja Venäjän pelko. Tilanteen ahdistavuus valuu helposti kielenkäyttöön niin joukkoviestintävälineissä kuin keskusteluissa padelin jälkeen. Ja mikä on kielessä on myös mielessä.

Itse olen hujahtanut samaan mielentilaan kuin 90-luvun laman aikaan, jolloin ilmapiirin paino tuntui minussa raskaana. Sieltä käsin mietin, että silloin selvittiin, mutta toisaalta murehdin, äityykö meno trumpien, persujen ja metsäpalojen myötä ohimeneväksi farssiksi vai menevätkö asiat kunnolla vihkoon nopeammin kuin osaan kuvitella.

Ei ole ihme, että väsyttää. Siinä vaiheessa en kuitenkaan enää tiedä pitäisikö antaa läpsy vai hali kun ihmiset raportoivat jaksamisensa rajakokemuksista kertomalla, kuinka hirvittävän rankan arkielämän syöksykierrettä kirittävät matkat Kreikkaan ja kiire kuskata 10-vuotiasta kuuteen eri harrastukseen. Kaupan päälle vielä puhelimen selaamisen lomassa pitäisi purkaa tunnelukkoja ja käsitellä triggerpisteet, jotka nousevat pintaan vanhemmaksi tulemisen takia tai parisuhteen syvennyttyä.

Ehkä heitä ei politiikka jaksa kiinnostaa, kun on tärkeämpää meneillään, mutta minun tekee mieli huutaa heille, että nyt on ruuvi väännetty aivan liian kireälle. Mitä jos emme veisi suorittamista enää kyborgitasolle, sillä tämä häpeänsekainen pohjoismaalainen perfektionistipeli kun on jo ankaruudessaan omaa luokkaansa.

Olen konservatiivinen mitä vanhoihin tapoihin tulee. Olisi hyvä muistella perus taitoja. Sitä, että osataan rytmittää eli tiedetään, millloin levätään ja milloin tehdään töitä. Kaikkea ei voi saada. Itse perustin lauantaille karkkipäivän. Siihen loppui itseruoskinnan ja sisäisen himopuheen vuoropuhelu.

Onneksi kuitenkaan kaikki eivät ole aivan poikki. Suurin osa voi todennäköisesti hyvin. Eikä maailma ei ole aivan paskana. Mutta kyllä se aivan varmasti yllättää.


]]>Fri, 20 Jan 2023 08:00:00 GMThttps://www.teemuvesterinen.com/avautumisia/holistin-jakkara-ei-heiluKolumni Psoriasisliiton Ihon aika -lehdessä

Heti alkuun ehdotus: lopetetaan puhe kehon terveydestä ja mielen terveydestä ja aletaan käyttää sanaa terveys.

Tuskin moni kieltää, etteivätkö keho ja mieli olisi yhteydessä toisiinsa. On myös ihan järkevää hoitaa joskus vain joko kehoa tai mieltä: laitetaan stressin aiheuttamaan ihottumaan aluksi vain voidetta. Ja jos voide tepsii, stressi ainakin ihottuman osalta pienenee ja kenties kokonaiskuormakin kevenee.

Itse en kuitenkaan näe että olisi erotettavissa mieltä ja kehoa toisistaan siinä mielessä, että vaikka oireilut ja sairaudet voidaankin jaotella kehoon ja mieleen, ihminen on aina kokonaisuus, jossa vaikuttaa kaikki kaikkeen, aina.

En tiedä voidaanko syöpää parantaa myönteisellä ajattelulla, mutta potilaan hoitamisessa sellainen lienee tärkeää.

Traumaa hoidetaan mielenterveyden ongelmana, koska se ei ole näkyvä haava, mutta trauma asuu purkamattomana energiana kehossa. Silloinhan se on yhtä lailla kehon terveyden ongelma, terveysongelma.

Muualla elämässä me myönnämme teoillamme kehomieliyhteyden jatkuvasti. Kun rentoudutaan, silloinhan usein vaikutetaan kehoon: saunotaan, otetaan hieronta, hengitetään tai urheillaan. Vaikutetaan kehon kautta siihen, miltä tuntuu. Ja kun tuntuu hyvältä, on hyvä mieli.

Tai vastaavasti harhautetaan tarkoituksella mieltä pois työn tai murheiden parista siten, että katsotaan elokuva tai luetaan kirja. Mielen harhauttaminen ja uusien ajatusten syöttäminen päähän parantaa oloa. Ja kun mieli virkistyy, kenties joku raajakin siinä rentoutuu tai saa uutta energiaa.

Elämässä tuppaa käymään niin, että tietyt perusviisaudet laimentuvat tai unohtuvat kunnes niitä aletaan myydä meille takaisin uusilla nimillä. Nykyään on tavallisia tohtorissa kävijöitä vavisuttavia ääriliikkeitä kuten lääkäreitä, jotka hoitavat holistisesti, mikä tarkoittaa sitä, että ne ottavat ihottuman lisäksi käsittelyyn sen stressin ja saavat kenties selville ongelmien juurisyyn.

Minä olen kehittänyt hyvän terveyden holistisen jakkaramallin, jonka annan ilmaiseksi käyttöön: jakkara seisoo sitä tukevammin mitä useampia jalkoja siinä on. Viisi jalkaa on ihanteellinen määrä, neljä on oikein hyvä ja kolmellakin pärjää.

Yksi jalka ystävyydelle, toinen työlle, kolmas perheelle tai parisuhteelle. Neljäs jalka voi vastata kysymykseen, kuka minä olen ja mitä tarvitsen.

Viides koipi vaikkapa taiteelle tai urheilulle tai mikä nyt lieneekään tärkeää elämässäsi.

Jalkojen määrä ja sisältö vaihtelee ja menee lomittain. Perheen tai parisuhteen puuttuessa ystävät vahvistavat omaa jalkaansa ja kyhäävät vaikkapa pitsalaatikoista hätäavuksi yhden jalan, jotta olo ei olisi liian kiikkerää.

Kahdella jalalla eläminen varmasti onnistuu väliaikaisesti ja joskus tarkoituksella antaudutaan yhden jalan varassa heilumiseen. Henkisen erämaavaelluksen tarkoitus on kai pyrkiä kohti uusia ja parempia jakkaran jalkoja. Niistä koostuu terveys. Sen vastakohta on huono terveys, sairaus.]]>Thu, 20 Jan 2022 08:00:00 GMThttps://www.teemuvesterinen.com/avautumisia/miehelle-miestaKolumni Psoriasisliiton Ihon aika -lehdessä 

Nuotion savussa leijuu kyteviä, roihuavia ja hiipuvia kriisejä. Eroja, sairauksia ja traumoja. Aluksi jokainen puhuu vuorollaan, minkä jälkeen keskustelu on vapaata. On keräännytty pariksi tunniksi laavulle olemaan miehiä miehen tarpeessa, miesten piiriin.

Olen keskiluokkainen pärjääjä, joka harrastaa henkistymistä. Tunnen meditaatiot, joogat ja energiahoidot sekä niitä tarjoavat gurut, jotka näkevät sieluuni. Olen käynyt päihteettömillä fiilistelyfestivaaleilla, etsinyt totuutta psykedeeleistä ja lukenut buddhani.

Olen herkkä ja altis, minulle voi myydä monia tuotteita henkistymisteollisuuden hyllystä, mutta myönteisyysmedaljongit jätän hipeimmeille hahmoille.

Miesten piiri on kasattu tutulta tutulle -periaatteella, yksi tuntee yhden ja toinen toisen. Vetäjänä toimii mies, joka on vetänyt ryhmiä ennenkin. Vastaavia tapaamisia on useissa kaupungeissa. Raha ei liiku ainakaan minun pussistani, palkka toiminnasta lienee sen vaikutus sydämen säästöpossuun.

Osallistun piakkoin piiriin kolmannen kerran. Ehdottomasti haluan mennä, vaikka minua suorastaan vituttaa halaaminen ja ylisanoin kehuminen.

Miksi sitten asetumme avautumaan tuntemattomille? Siksi, että tarve on suuri ja ristiriidat ovat isoja. Kaikki tuntuu alkavan siitä, että menemme porukalla piiloon. Siellä voimme unohtaa miehen roolit, joissa jokainen on tahtomattaan tai tahdostaan elänyt, mutta jotka eivät ole venyneet tunne-elämän ja omana itsenä olemisen tarpeisiin.
​
Miehet tarvitsevat miehiltä turvaa ja kunnioitusta. Tarvitaan ilmapiiri, jossa voi pillittää ja hihkua eikä kukaan teilaa tai tirsku.

Monelta on luottamus miehiin mennyt isäsuhteessa tai kaveriporukoissa, jotka eivät ole osanneet arvostaa ja käsitellä tunteita.

Jokaisen olisi hyvä päästä säännöllisesti omiensa sekaan kertomaan miten menee. Minun piirissäni on laadukasta teknistä housua jalassa ja omat autot. Ollaan hyväosaisia, on osattu hankkia apua ja tietoa toipumisesta.

Mitkä ovat henkisen turvallisuuden tasot heillä, joilla ei ole yhtään ystävää saati rohkeutta edes teoriassa luottaa nuotiopiirilliseen tuntemattomia?

Mistä on miehistömme sitten tehty? Kehoissa pulpahtelee surua ja häpeää. Syyllisyys liimautuu saumoihin. Vierustoverini kertoi antaneensa isälleen anteeksi ja minä todella tunsin sen ilmassa sillä hetkellä, keveytenä, varmaankin rakkautena. Kun on pitänyt olla rajoilla, on pitänyt myös käsitellä asioita. Nuotiopiirissä nakerretaan jurouden jatkumoon halkeamia.

Toisaalta, ei miesten piiri ole mitään ihmeellistä. Erikokoisia ja eri tavalla syntyneitä miesporukoita on kaikkialla: peliporukoita, työporukoita, ystävyyksiä lapsesta saakka. Miesten piiri on keinotekoisesti kasattu lapsuuden kaveripiiri. Sen ovat kasanneet aikuiset, siinä erotus.

Entä se pakkohali? Se on minun kyynisyyttäni. Kosketuksen ja isän sylin kaipuu on kääntynyt minua vastaan: en siedä saada sitä mitä tarvitsen. Halaan silti kaikkia, siedätän.

Nuotion kekäleet hehkuvat myös tavallista tuumailua, toiveikkuutta ja naurua.


]]>Mon, 19 Nov 2018 08:56:47 GMThttps://www.teemuvesterinen.com/avautumisia/jaloittelun-kasitteesta​Laita sanan käsi tilalle sana jalka ja alat pian jalattaa mitä kaikkea hauskaa siitä syntyy. Tällainen leikki on jalatteena tuttu, mutta toimiva. Toki jotkut eivät osaa tällaista jaloitella, koska ihmisten jaloittelukyvyt ovat erilaisia.

Minun jaloitukseni hauskasta on se, että joskus parasta on laadukas jalkakirjoitus, mutta joskus on hyvä potkaista ihan ranteelta vaan ja toivoa, että muut suhtautuvat hommaan rennosti eivätkä ala heristämään varvasta turhan herkästi. Tiukkapipoisten kanssa voi syntyä jalkarysy.

Turha kiroilu on turhaa kiroilua, ja joskus tuntuukin, että olisi hyvä pestä kiroilijoiden suut jalkasaippualla, niin että suihkuttaisi sitten koko tyypin märäksi jalkasuihkulla.

Jännitteitä voi lieventää esimerkiski pedipraktikolla. He pystyvät ratkaisemaan ongelmasi jalankäänteessä. Jotkut luottavat kiinalaisen käsihieronnan voimaan.

Esimerkiksi virastotyötä tekevillä menee usein hermot, koska he saattavat joutua jaloittelemaan kymmeniä kirjallisia noutamuksia päivässä. Ei ihme, että sitten viikonloppuisin aikuisten humppafestivaaleilla tulee nilkkatappeluita. No, toivotaan, että riidat aina selvitään, sitten tanssitaan jalkakynkkää ja lopuksi heilutetaan jalkaa hyvästiksi.

Entisaikaan pidettiin käsivaimoja. Nykyisin tuo kuulostaa lähinnä kauhuelokuvalta; Jalka joka kehtoa keinuttaa.

Ja mitä natsihommiin tulee niin ymmärrätte varmasti, että jos Hitler olisi vaihtanut käden ja jalan paikkaa niin...]]>Sun, 23 Sep 2018 18:16:59 GMThttps://www.teemuvesterinen.com/avautumisia/minulla-ei-ole-alypuhelintaEli olenko vajakki, köyhä, vastarannan kiiski vai muuten vain jäljessä? En ole. Ostin 15 eurolla käytetyn kännykän ja sitä ladataan pienipäisellä Nokian laturilla. 

​Jos ei käytä älypuhelinta, vaikka kaikilla muilla on, tilanne on vähän sama kuin se, että ei juo alkoholia, vaikka kaikki muut juovat. Siitä seuraa tiedustelua ja johtopäätöksiä. Ihmiset hämmentyvät, ihaillaan ja kadehditaan, koetaan seuranpetturiksi. Kannustetaan liittymään meihin, toivotaan, että saisin elämäni siltä osin kuntoon. 

Voinko saada sosiaalisesti anteeksi älypuhelimen puutteeni, jos raportoin, että olen autolla, raskaana tai sellaisella lääkityksellä ettei vaan kannata, tai jos minulla on Jeesus Kristus sydämessä?

​On olemassa ihmisiä, jotka eivät luota niihin jotka eivät juo. Onkohan nyt niin, että minuun ei voi luottaa, kun älypuhelin puuttuu? Perustavatko ystäväni yhteisen yrityksen ilman minua, koska minulla on simpukkamallin puhelin ja lisäksi vielä vältän naula päähän -tyyppistä ryyppäämistä, en revi märkää kuten kunnon pelimies-jaajot? Kuolenko yksin, kun tekstiviestini eivät vie minua ilon rinkiin, joka on whatsapp-ryhmissä tanssimalla tiiviiksi tehty?

Minä vapaamatkustan toisten puhelimilla. Ei tarvitse kuin ääneen sanoa, että moneltakohan se peli alkaa niin koko seurue vetää varjoaan nopeammin samsungia esiin. Minä en halua, että meili ja muut matkaavat taskussa koko ajan. Minä haluan nähdä kun lumi tulee, en lukea siitä. Suojelen itseäni aivosumulta, ja toki myös vastustan sitä, että kaikki vaan selaa sitä luuria koko ajan. Oota mä näytän sulle sen kuvan. Oota vittu ite!

En ole vieläkään toipunut siitä, että vuonna 1996 elämääni tuli kännykkä ja siitä lähtien se on kulkenut vieressä koko ajan ja keskeyttänyt enemmän tunnelmia, ajatuksia ja keskusteluja kuin Erkki yhdyntöjä. 

Onkohan kuinka tulollaan se aika, kun päihdeklinikan odotushuoneessa istuvat vierekkäin se, jolla on Antabus päällä ja se, joka yrittää eroon puhelimesta.  Nähdäänkö aluksi loppuunpalaneiden naistoimitusjohtajien ujoja ulostuloja siitä, miten kännykkä on alkanut hallita elämää ja liu'utaan siitä sitten masennuksen ja lihavuuden raivaamia reittejä suoraan siihen paapovaan puheeseen, että kännykän liikakäyttö on sairaus ja sitä ei tarvitse hävetä. 

Onkohan tämä kaikki nyt ihan oikeasti mennyt tosiaan jo siihen, että lehtiin, joita luetaan puhelimesta, tehdään juttuja oman elämänsä harmoniamestareista, joiden suuri oivallus on se, että puhelimesta voi hei laittaa ilmoitukset pois päältä?

Minulla on myös tasan kymmenen vuotta vanha tietokone, ja se on sille tuulelle sattuessaan raastavan hidas ja minä nautin jokaisesta jurnuttavasta sekunnista ja siitä, kun Netflix jähmettyessään jättää ruutuun näyn Orjattaresi-sarjan kohtauksesta, jossa vaivaantunut vanhoillispaska mies yrittää nussia orjaa, mutta vaikuttaa siltä, ettei pati oikein lähe. ]]>Mon, 05 Dec 2016 08:00:00 GMThttps://www.teemuvesterinen.com/avautumisia/suomalainen-rehellisyys
Arvoisat kuulijat. Saarijärven lukio näyttää muuttuneen. Nyt on pienempi mökki, mutta paremmat penkit. Moni mulle tuttu opettaja on vielä täällä. Muutosta heissäkin. 20 vuotta sitten heidän silmissään hehkui vielä toivo. Nyt niissä hehkuu toki toivo, mutta lisäksi heidän silmissään lukee, että enää neljä vuotta jäljellä.

Mutta itse en ole onneksi muuttunut yhtään. Kaljuuntuminenkin ja silmälasitkin ovat ihan vain oma valinta ja tyylikeino.

Jokaisen elämä on tarina. Mun mielestä jokaisen tarinassa on kaksi puolta. Yhdessä tarinassa kerrotaan sellaiset saavutukset, joita yleisesti arvostetaan ja joita kaikilta ehkä odotetaan. 

Toisessa kerrotaan menetykset, hajut, kivut, totuudet ja saavutukset niissä hommissa, joista ei anneta stipendejä. Siinä kerrotaan ne ajatukset, joita stressihormonin vauhdittama murhekaruselli pyörittää unettomina öinä.

Oon stand up –koomikkona esiintynyt neljässä eri maassa kolmella eri kielellä, tehnyt telkkaria ja radiota ja keikkaillut Suomen ja maailman parhaiden koomikoiden kanssa. Asun Helsingissä omassa asunnossa, oon saanut palkintoja ja antanut omalta komiikkaklubilta Ismo Leikolalle hänen ensimmäisen keikkansa. Oon pitänyt hauskan puheen Sami Hedbergin häissä. Vau! Tämä on se mun vau-tarina.

Toiseen tarinaan kuuluu yksinäisyys, masentuneisuus, ongelmat stressin, elämänhallinnan ja tunteiden ilmaisemisen kanssa. Oho. Tämä toinen tarina on se oho-tarina.

Sekä vau-tarina että oho-tarinat ovat yhtä tärkeitä, mutta mua kiinnostaa aina enemmän oho-tarinat. Kaikessa. En tiedä miksi.

Oon saanut työskennellä ja ystävystyä todella kiinnostavien ja lahjakkaiden ihmisten kanssa. Vau. Kerran kannoin humalaisen kaverin kotiinsa nukkumaan ja se kuoli niille sijoilleen. Se kuoli stressin, alkoholin ja kipeiden tunteiden yhteisvaikutuksesta. Oho.

Mä olen halukas tällaisten oho-tarinoiden kohdalla miettimään taaksepäin asioiden syy-seuraussuhteita. Mikä johti mihinkin? Miten me kaikki voitais estää sen tapahtuminen uudestaan? Tai millainen tarina siitä ylipäänsä kerrotaan.

Nyt on jo ensimmäisen kahden minuutin aikana mainittu masennus, kuolema, alkoholi ja yksinäisyys, joten älkää huoliko, kyllä tästä vielä iloinen ja nostattava juhlapuhe saadaan perinteiseen suomalaiseen tapaan.
 
Suomalainen koulu on maailman parhaimmistoa testien ja vertailujen perusteella. Vau. Mutta toisten vertailujen mukaan suomalaiset oppilaat viihtyvät kouluissa miltei huonoiten. Oho. 

Mä olen aina halunnut osata kirjoittaa. Yläasteella vetelin keskitason numeroita ainekirjoituksista, mutta joka vuosi loistava opettaja Markku Taipale sanoi, että ensi vuonna kirjoitat jo kiitettäviä. En kirjoittanut. Oho.

Mutta tärkeää oli, että hän rakennutti minuun uskoa. Ensimmäisen kiitettävän koko kouluaikana kirjoitin lukion vihoviimeisestä aineesta. Kirjoitetaanko vihoviimeinen yhteen vai erikseen, niinpä, edes Markku ei tiedä.

Sain ysimiikan. Kirjoituksissa sain e:n.  Sittemmin oon pärjännyt novellikilpailussa, opettanut kirjoittamista, kirjoittanut kolumneja lehtiin ja käsikirjoituksia televisioon ja radioon. Vau. Mikään ei kannusta niin kuin kannustaminen, joten kiitos siitä.

Lukiossa en tuntenut olevani elossa tai toteuttavani itseäni.  Oon harmitellut, että vietin siellä kolme vuotta, vaikka olisin voinut hankkia ammatillisen koulutuksen samassa ajassa. Oho.

Silti mun ura on paljolti lukion ansiota. Lukiossa eri tilaisuuksissa esiintyessä huomasin, että osaan olla yksin lavalla ja naurattaa. Mua ei rajoitettu eikä kielletty. Sain tehdä. Oon niin herkkä, että jos joku vähänkin olisi sanonut, että älä tee noin niin olisin jättänyt tekemättä. Kiitos siitä.

Ja yliopisto hoiti loput. Sielläkin olin ihan hukassa ihmisenä, mutta löysin piirit ja paikan, jossa aloin tekemään stand upia. 

Se mitä yritän sanoa on että vaikka koulussa ei aina tuntisi kuuluvansa joukkoon eikä tajua mitä siellä olemisesta hyötyy, saattaa koulu kuitenkin olla ratkaisevassa asemassa siinä mielessä että koulu on kuitenkin paikka missä käydä ja missä voi saada idean tai tavata ihmisen joka vie sut seuraavalle tasolle ja auttaa etsimään mitä ikinä se onkaan mitä etsit. 
 
Mä arvostelen Suomea jatkuvasti. Kritiikki on välittämistä, sitä että haluaa muutosta parempaan. Mä välitän Suomesta. Joskus mä vihaan ja häpeän Suomea ja suomalaisia käytöstapoja ja kommunikaation välttelemiseen perustuvaa kommunikaatiota, sosiaalista mykkyyttä. 

Joskus olen ylpeä teeskentelemättömistä ihmisistä ja kaikesta hyvyydestä mitä täällä on. Ja kun torilla tavataan suomalaisten voiton kunniaksi, salaa hiljaa liikutun, vaikka tiedostavassa kulttuurikuplassa elämiseen kuuluu se, että asetutaan kokemusten ulkopuolelle ja järkeistetään tunteita, ollaan joskus kyynisiäkin. 

Suomi on mulle kuin omat vanhemmat. Minä saan kyllä arvostella niitä, mutta heti alan puolustamaan, jos joku ulkopuolinen arvostelee.
 
Mitä itsenäisyys mulle merkitsee? Itsenäisyyttä. Maan itsenäisyyttä ja mun oikeutta olla tässä maassa itsenäinen eli elää ja ajatella kuten haluan. Jokainen on taipuvainen tekemään kuten odotetaan, käsketään ja toivotaan, mutta aikuistuminen on kai sitä, että ajattelee omilla aivoillaan.

Suomessa noin 80% miehistä käy asepalveluksen. Kai se voi olla jossain mielessä vau. Mutta se, että asevelvollisuus koskee vain miehiä on ihmisoikeusrikkomus. Oho. Itse kävin armeijan ja jopa lihoin siellä. Vau. Mutta pari vuotta sitten erosin armeijasta, koska se ei sovi mun arvoihin. Oho. 

Sen verran tosin vau-puoli tässä kohtaa painaa, etten ole vieläkään ”muistanut” kertoa isälle.

Käsittääkseni Suomi on itsenäinen sotimisen, politiikan ja tuurin ansiosta. Se voi olla itsenäisen maan vau-tarina. Sotakin voi siis olla tavallaan vau.

Kirja nimeltään Ruma sota käsittelee sitä, missä roolissa sodissa olivat huumeet, homoilu ja ihmissyönti. Nyt sama tekijä on kirjoittanut kirjan sotien seksuaalisuudesta. Nää kirjat asettaakin mielenkiintoiseen valoon sen, kun joskus sanotaan, että tehdään jotain talvisodan hengessä. 

Minusta tuntuu, että talvisodan henki -ilmaisua käytetään joskus epäreilusti, ja vieläpä asiayhteyksissä, johon se ei sovi. Kun esimerkiksi politiikassa tehdään vaikeita päätöksiä, ilmaisulla halutaan sanoa, että tämä tehdään yhdessä eli kaikki kärsii. Usein kyse on kuitenkin siitä, että me harvat päättämme ja te muut kärsitte, kärsikää hiljaa koska on pakko. Eli velvoitetaan sietämään. 

Se tuntuu pahalta, koska kenenkään ei ole koskaan pakko sietää mitään. Se on naiivia idealismia, koska hyvin tiedämme, että kyllä kaikki joutuu sietämään jotain. Mutta silti.
 
Syyskuussa eräs entinen opettajani tuli katsomaan mun keikkaa. Ennen keikkaa takahuoneeseen tuli kukka ja sen mukana hieno viesti. Multa tuli itku. Oikein vatsanpohjaa ruopivat hytkyitku.

Lukioaikana ihan muutamasta vaihdetusta katseesta päätellen meillä oli ja on jokin yhteys. Ja se että pitkän ajan kuluttua se yhteys taas kytkettiin päälle oli jotenkin tärkeää. Taas tullaan siihen, että koulu voi yllättävillä tavoilla kuulua elämään. Opettaja tuli katsomaan, miten se nassikka nyt aikuisena pärjää ja minusta tuntui siltä, että jokin turvallinen ympyrä sulkeutui. Se oli sekä vau että oho-tarina.

Vau-tarinoita voi yrittää suunnitella, mutta oho-tarinoita ei voi. 
Oho-tarinat ovat odottamattomia, usein vaikeita ja uskomattomia, mutta sellaisenaan silti aina täysin päteviä osia elämässä ja niitä pitää tuoda valoon niiden jotka siihen tuntevat kutsumusta. Minä tunnen.

Vau-tarinassa koetaan usein muutos, kuten esimerkiksi tyypillisessä ryysyistä rikkauksiin -tarinassa. Vaussa pyritään johonkin, halutaan olla parempia ja hypätään mahdottoman yli. Vau on usein kertomus siitä millaista on täyttää odotukset, ylittää odotukset tai ihan vain sopia muottiin.

Oho-tarinoissa sen sijaan asioita vain tapahtuu. 
​
Arvoisat kuulijaihmiset! Moni hyvä vau-tarina kompastuu turhaan. Stressin käsitteleminen, elämänhallinta ja tunteiden ilmaiseminen. Siinä kolme asiaa, jotka minun mielestäni ansaitsisivat oman oppiaineen kouluun. Sen oppiaineen nimi voisi olla Kuinka vältetään ettei kakka tule housuun ja mitä tehdä jos se kuitenkin tuli.

Minun kysymykseni teille kaikille on, että jos oho-tarinoihin voi jotenkin etukäteen valmistautua, kuka tai mikä opettaa tämän päivän lukiolaista siihen?
Toisin sanoen, mikä tai kuka on sinulle tällä hetkellä sinun elämäsi markku taipale?
Muistakaa hymyillä ja pitää hauskaa itsenäisyyden kunniaksi ja onnea ylioppilaille, kiitos." ]]>