Puhe Saarijärven lukion itsenäisyysjuhlassa

Arvoisat kuulijat. Saarijärven lukio näyttää muuttuneen. Nyt on pienempi mökki, mutta paremmat penkit. Moni mulle tuttu opettaja on vielä täällä. Muutosta heissäkin. 20 vuotta sitten heidän silmissään hehkui vielä toivo. Nyt niissä hehkuu toki toivo, mutta lisäksi heidän silmissään lukee, että enää neljä vuotta jäljellä.

Mutta itse en ole onneksi muuttunut yhtään. Kaljuuntuminenkin ja silmälasitkin ovat ihan vain oma valinta ja tyylikeino.

Jokaisen elämä on tarina. Mun mielestä jokaisen tarinassa on kaksi puolta. Yhdessä tarinassa kerrotaan sellaiset saavutukset, joita yleisesti arvostetaan ja joita kaikilta ehkä odotetaan. 

Toisessa kerrotaan menetykset, hajut, kivut, totuudet ja saavutukset niissä hommissa, joista ei anneta stipendejä. Siinä kerrotaan ne ajatukset, joita stressihormonin vauhdittama murhekaruselli pyörittää unettomina öinä.

Oon stand up –koomikkona esiintynyt neljässä eri maassa kolmella eri kielellä, tehnyt telkkaria ja radiota ja keikkaillut Suomen ja maailman parhaiden koomikoiden kanssa. Asun Helsingissä omassa asunnossa, oon saanut palkintoja ja antanut omalta komiikkaklubilta Ismo Leikolalle hänen ensimmäisen keikkansa. Oon pitänyt hauskan puheen Sami Hedbergin häissä. Vau! Tämä on se mun vau-tarina.

Toiseen tarinaan kuuluu yksinäisyys, masentuneisuus, ongelmat stressin, elämänhallinnan ja tunteiden ilmaisemisen kanssa. Oho. Tämä toinen tarina on se oho-tarina.

Sekä vau-tarina että oho-tarinat ovat yhtä tärkeitä, mutta mua kiinnostaa aina enemmän oho-tarinat. Kaikessa. En tiedä miksi.

Oon saanut työskennellä ja ystävystyä todella kiinnostavien ja lahjakkaiden ihmisten kanssa. Vau. Kerran kannoin humalaisen kaverin kotiinsa nukkumaan ja se kuoli niille sijoilleen. Se kuoli stressin, alkoholin ja kipeiden tunteiden yhteisvaikutuksesta. Oho.

Mä olen halukas tällaisten oho-tarinoiden kohdalla miettimään taaksepäin asioiden syy-seuraussuhteita. Mikä johti mihinkin? Miten me kaikki voitais estää sen tapahtuminen uudestaan? Tai millainen tarina siitä ylipäänsä kerrotaan.

Nyt on jo ensimmäisen kahden minuutin aikana mainittu masennus, kuolema, alkoholi ja yksinäisyys, joten älkää huoliko, kyllä tästä vielä iloinen ja nostattava juhlapuhe saadaan perinteiseen suomalaiseen tapaan.
 
Suomalainen koulu on maailman parhaimmistoa testien ja vertailujen perusteella. Vau. Mutta toisten vertailujen mukaan suomalaiset oppilaat viihtyvät kouluissa miltei huonoiten. Oho. 

Mä olen aina halunnut osata kirjoittaa. Yläasteella vetelin keskitason numeroita ainekirjoituksista, mutta joka vuosi loistava opettaja Markku Taipale sanoi, että ensi vuonna kirjoitat jo kiitettäviä. En kirjoittanut. Oho.

Mutta tärkeää oli, että hän rakennutti minuun uskoa. Ensimmäisen kiitettävän koko kouluaikana kirjoitin lukion vihoviimeisestä aineesta. Kirjoitetaanko vihoviimeinen yhteen vai erikseen, niinpä, edes Markku ei tiedä.

Sain ysimiikan. Kirjoituksissa sain e:n.  Sittemmin oon pärjännyt novellikilpailussa, opettanut kirjoittamista, kirjoittanut kolumneja lehtiin ja käsikirjoituksia televisioon ja radioon. Vau. Mikään ei kannusta niin kuin kannustaminen, joten kiitos siitä.

Lukiossa en tuntenut olevani elossa tai toteuttavani itseäni.  Oon harmitellut, että vietin siellä kolme vuotta, vaikka olisin voinut hankkia ammatillisen koulutuksen samassa ajassa. Oho.

Silti mun ura on paljolti lukion ansiota. Lukiossa eri tilaisuuksissa esiintyessä huomasin, että osaan olla yksin lavalla ja naurattaa. Mua ei rajoitettu eikä kielletty. Sain tehdä. Oon niin herkkä, että jos joku vähänkin olisi sanonut, että älä tee noin niin olisin jättänyt tekemättä. Kiitos siitä.

Ja yliopisto hoiti loput. Sielläkin olin ihan hukassa ihmisenä, mutta löysin piirit ja paikan, jossa aloin tekemään stand upia. 

Se mitä yritän sanoa on että vaikka koulussa ei aina tuntisi kuuluvansa joukkoon eikä tajua mitä siellä olemisesta hyötyy, saattaa koulu kuitenkin olla ratkaisevassa asemassa siinä mielessä että koulu on kuitenkin paikka missä käydä ja missä voi saada idean tai tavata ihmisen joka vie sut seuraavalle tasolle ja auttaa etsimään mitä ikinä se onkaan mitä etsit. 
 
Mä arvostelen Suomea jatkuvasti. Kritiikki on välittämistä, sitä että haluaa muutosta parempaan. Mä välitän Suomesta. Joskus mä vihaan ja häpeän Suomea ja suomalaisia käytöstapoja ja kommunikaation välttelemiseen perustuvaa kommunikaatiota, sosiaalista mykkyyttä. 

Joskus olen ylpeä teeskentelemättömistä ihmisistä ja kaikesta hyvyydestä mitä täällä on. Ja kun torilla tavataan suomalaisten voiton kunniaksi, salaa hiljaa liikutun, vaikka tiedostavassa kulttuurikuplassa elämiseen kuuluu se, että asetutaan kokemusten ulkopuolelle ja järkeistetään tunteita, ollaan joskus kyynisiäkin. 

Suomi on mulle kuin omat vanhemmat. Minä saan kyllä arvostella niitä, mutta heti alan puolustamaan, jos joku ulkopuolinen arvostelee.
 
Mitä itsenäisyys mulle merkitsee? Itsenäisyyttä. Maan itsenäisyyttä ja mun oikeutta olla tässä maassa itsenäinen eli elää ja ajatella kuten haluan. Jokainen on taipuvainen tekemään kuten odotetaan, käsketään ja toivotaan, mutta aikuistuminen on kai sitä, että ajattelee omilla aivoillaan.

Suomessa noin 80% miehistä käy asepalveluksen. Kai se voi olla jossain mielessä vau. Mutta se, että asevelvollisuus koskee vain miehiä on ihmisoikeusrikkomus. Oho. Itse kävin armeijan ja jopa lihoin siellä. Vau. Mutta pari vuotta sitten erosin armeijasta, koska se ei sovi mun arvoihin. Oho. 

Sen verran tosin vau-puoli tässä kohtaa painaa, etten ole vieläkään ”muistanut” kertoa isälle.

Käsittääkseni Suomi on itsenäinen sotimisen, politiikan ja tuurin ansiosta. Se voi olla itsenäisen maan vau-tarina. Sotakin voi siis olla tavallaan vau.

Kirja nimeltään Ruma sota käsittelee sitä, missä roolissa sodissa olivat huumeet, homoilu ja ihmissyönti. Nyt sama tekijä on kirjoittanut kirjan sotien seksuaalisuudesta. Nää kirjat asettaakin mielenkiintoiseen valoon sen, kun joskus sanotaan, että tehdään jotain talvisodan hengessä. 

Minusta tuntuu, että talvisodan henki -ilmaisua käytetään joskus epäreilusti, ja vieläpä asiayhteyksissä, johon se ei sovi. Kun esimerkiksi politiikassa tehdään vaikeita päätöksiä, ilmaisulla halutaan sanoa, että tämä tehdään yhdessä eli kaikki kärsii. Usein kyse on kuitenkin siitä, että me harvat päättämme ja te muut kärsitte, kärsikää hiljaa koska on pakko. Eli velvoitetaan sietämään. 

Se tuntuu pahalta, koska kenenkään ei ole koskaan pakko sietää mitään. Se on naiivia idealismia, koska hyvin tiedämme, että kyllä kaikki joutuu sietämään jotain. Mutta silti.
 
Syyskuussa eräs entinen opettajani tuli katsomaan mun keikkaa. Ennen keikkaa takahuoneeseen tuli kukka ja sen mukana hieno viesti. Multa tuli itku. Oikein vatsanpohjaa ruopivat hytkyitku.

Lukioaikana ihan muutamasta vaihdetusta katseesta päätellen meillä oli ja on jokin yhteys. Ja se että pitkän ajan kuluttua se yhteys taas kytkettiin päälle oli jotenkin tärkeää. Taas tullaan siihen, että koulu voi yllättävillä tavoilla kuulua elämään. Opettaja tuli katsomaan, miten se nassikka nyt aikuisena pärjää ja minusta tuntui siltä, että jokin turvallinen ympyrä sulkeutui. Se oli sekä vau että oho-tarina.

Vau-tarinoita voi yrittää suunnitella, mutta oho-tarinoita ei voi. 
Oho-tarinat ovat odottamattomia, usein vaikeita ja uskomattomia, mutta sellaisenaan silti aina täysin päteviä osia elämässä ja niitä pitää tuoda valoon niiden jotka siihen tuntevat kutsumusta. Minä tunnen.

Vau-tarinassa koetaan usein muutos, kuten esimerkiksi tyypillisessä ryysyistä rikkauksiin -tarinassa. Vaussa pyritään johonkin, halutaan olla parempia ja hypätään mahdottoman yli. Vau on usein kertomus siitä millaista on täyttää odotukset, ylittää odotukset tai ihan vain sopia muottiin.

Oho-tarinoissa sen sijaan asioita vain tapahtuu. 
​
Arvoisat kuulijaihmiset! Moni hyvä vau-tarina kompastuu turhaan. Stressin käsitteleminen, elämänhallinta ja tunteiden ilmaiseminen. Siinä kolme asiaa, jotka minun mielestäni ansaitsisivat oman oppiaineen kouluun. Sen oppiaineen nimi voisi olla Kuinka vältetään ettei kakka tule housuun ja mitä tehdä jos se kuitenkin tuli.

Minun kysymykseni teille kaikille on, että jos oho-tarinoihin voi jotenkin etukäteen valmistautua, kuka tai mikä opettaa tämän päivän lukiolaista siihen?
Toisin sanoen, mikä tai kuka on sinulle tällä hetkellä sinun elämäsi markku taipale?
Muistakaa hymyillä ja pitää hauskaa itsenäisyyden kunniaksi ja onnea ylioppilaille, kiitos."